Allekirjoittanut kertoo pienen aikamatkan omasta taidourasta, sen alusta treenitaukoon ja pienen tarinan comebackista.

Oma taido- ura alkoi 1990. Tuolloin harjoittelu oli samanlaista kuin nykyäänkin, tosin alkujumppaan ja lihashuoltoon ehkä keskityttiin hieman perusteellisemmin.

Ensi kosketus taidoon tuli Lahden Sugatan salilta, tuolta pieneltä ja tunnelmalliselta Liipolan salilta, jossa liiemmälti ei ollut tilaa sivusuunnassa tai korkeussuunnassakaan, varsinkin kun meitä aloittajia oli liki 30.

Tenkai-joukkue vuonna 1993 Lahdessa. Nuorteva, Alaranta, Kolsi, Hakuli, Reinikainen ja shuyaku Järvinen

Ensimmäiset treenit veti Jari Ritvanen, säälimätön ja ennen kaikkea tiukka ja rehti kaikkia kohtaan. Kukaan ei saanut minkäänlaisia erivapauksia mistään asiasta. Kaikki asiat on opittava omakohtaisesti kantapään kautta, mikä on ihan oikein, sillä oppiminen ja asioiden oivallus pitää itse tehdä eikä mennä siitä mistä aita on matalin. Joskus tehtiin asioita useampaan kertaan, että kyseinen asia varmasti sisäistettiin eikä vaan pelkästään muistettu läpi (esim. unsoku-happo).

Alkeiskurssi järjestelmä oli hyvin yksinkertainen, kurssit alkoivat kahdesti vuodessa (joskus vain kerran vuodessa) ja kesti 6-12 kuukautta. Opetettavat asiat oli omaan siniseen vyöhön asti hallittavat tekniikat ja hokeit (molemmat eli tai- sekä in-). Perustekniikoita tehtiin kovasti kidoosen pisteeltä paljon, koska tilaa liikkumiseen ei juuri ollut. Muutaman kerran meitä peruskurssilaisia hemmoteltiin mustien vöiden treeneillä. Tuohon aikaan daneja ei ollut kuin kahdenkäden sormin laskettavissa. Todelliset taidopersoonat kuten Hannu Miinalainen sekä Johanna Ruokosalmi tekivät vaikutuksen kaikkiin valkovöisiin…

Pari ekaa vyöarvoa tuli suoritettua joten alkuun oli päästy ja pari-kolme vuotta vierähtänyt. Minä elin ja hengitin vain ja ainoastaan taidoa. Vastuualueita alkoi ilmaantua, hallitukseen, treenivetoihin ja muutenkin kaikki olivat huomanneet yhden ”yli-innokkaan” taidokan päässeen vauhtiin. Viikolla treenasin 3-5 kertaa ja viikonloppuisin pari kertaa. Tuo oli aivan normaali tahti ja tulostakin kuulemma syntyi. Oma valmentajani (Ritvanen) sanoi olleensa kovasti ylpeä minun aikaansaannoksista seuran eteen tehdystä työstä, jopa STL (taidoliitto huomioi tämän koska olin mukana myös eräässä valiokunnassa).

Eipä aikaakaan kun ”vaihdoin seuraa” eli menin Lahden Gentaihin apuvetäjäksi Jouko Kivistön kaveriksi ja sille tielle jäin. Seuravaihdos tuli luonnostaan kun Gentai oli uusi ja tuore seura tuolloin.
Treenit jatkuivat samalla konseptilla. Paljon toistoja ja useasti viikossa (junnut tosin vain kahdesti) monipuolisesti tehtynä. Motivaatio on ollut aina yli 120 % eli kun tehdään, tehdään se ajatuksella ja ”oksennukseen asti”. Vastuualue kasvoi Gentain leivissä vyökoepuoltajan roolissa (tosin vyöarvoni oli 1.kyu) ja toimin Veli-Matti Karppasen oikeana kätenä joka otti vastuun tuosta puoltaja hommasta siihen asti kunnes suoritin danin Castrénin ja Karppasen pyynnöstä -97.

Gentaissa työmääräni ja treenit lisääntyi kun peruskursseille tuli porukkaa ”ihan kiitettävästi” ja seuran toiminnanjohtaja Peter Laitiainen keskittyi perhe-elämään ja liiketoimintaan. Minulle jäi junnukurssit, aikuisten peruskurssi, aktiiviharrastajat sekä kilparyhmä. Samaan aikaan treenasin itse kilpailuihin ja treenasin Jan Laitiaisen (gensei ryu) ohjeiden mukaan taas ”oksennukseen asti” noin 5-15 harjoitusta viikossa.

Vuonna 2000 tuli osallistuttua sonen ikäisenä SM-kisoihin ja ihan perustengillä (koten – senten) pääsin aina finaaleihin asti, tosin häviten Matias Soiniselle pronssin äänin 2-1. Yhtään tuo tappio ei jäänyt kaivelemaan sillä aiemmin oli matkan varrelta tullut pudotettua kaksi euroopanmestaria Tomi Tolsa sekä Marko Havu. Ja kaikki tämä rumba tuli vedettyä läpi katkenneella ristisiteellä.

SM-pronssitaisto vuonna 2000. Matias Soininen vs. Kari Hakuli

2.dan tuli suoritettua 2003 (jälleen Castrénin pyynnöstä, jonka olisin jättänyt suorittamatta ellei sitä olisi erikseen pyydetty, tosin lykkäsin sitä vuodella eteenpäin eli 2002 oli alkuperäinen pyyntö)

Se kisoista ja vöistä…

Lahdesta poismuuton ja perheenperustamisen yhteydessä treenit jäi taka-alalle, mutta hoidin silti Lahden Gentain juridisia asioita kymenlaaksosta käsin jonkin aikaa. Tässä kohtaa tuli totaalinen stoppi, palautin kaiken seuran omaisuuden ja löin puvun naulaan vöineen päivineen, tuossa naulassa ne roikkuivatkin jonkin tovin, mutta sielultani jäin taka-alalle seuraamaan kehitystä näin internet aikakautena.

Vaikka puku oli navetanvintillä hiirien ja rottien kaverina, siihen ei oltu kajottu tuona 6 vuotena eli ehjänä oli edelleen. Tai niin ehjänä kuin puku vain voi olla 16 vuoden treenaamisen jäljiltä. Mainittakoon, että ruskean vyön kun sain lainaksi (suht ehjä ja kulumaton) niin ennen danin koetta jouduin ompelemaan sen kiinni kahdesti, se nimittäin kului poikki solmun kohdalta.

Tänäpäivänä (alkaen 2013) Kouvolan Taidon rivissä treenaten jo kypsemmällä iällä, mutta edelleen sillä samalla ajatuksella kuin liki neljännesvuosisata sitten, tuntuu kuin eläisi uudelleen sitä nuoruutta.
Jussi Loposen, Emmi Rukkilan, Janne Koskelaisen sekä junioriosaston Jori & Santeri seurassa on ollut oikein antoisaa ja olen huomannut, että mikään ei ole muuttunut tänä aikana.

Sanotaan että ”Wanhaan hyvään aikaan” oli kaikki paremmin! No, onko vai oliko? Tuskin, ainakaan minun kohdalla.
Comebackin kun tein ja tulin takaisin tatamille lähinnä vaimon painostuksesta kun kuitenkin olin netistä seurannut missä mennään ja mielikuvaharjoituksia tehden tämän kaiken taukoajan. Netistä kun saa helposti googlattua esim. jinseino hokein joka lähti Lahti-Cupissa ihan selkärangasta sen kummemmin sitä miettimättä.

Paluu ensimmäistä kertaa julkisesti tatamille Turku-Cup 2013 oli tiukka paikka. Lähdin sillä olettamuksella että kukaan ei tunne/muista minua, mutta toisin kävi. Aarne Soininen ensimmäisenä tuli kättelemään ja halaamaan sekä pari entistä oppilastani Gentain ajalta Jaana Koski sekä Jasser Anoschkin. Toinen jännä paikka oli Lahti-Cup jolloin tiesin että joudun kohtaamaan sen viha-rakkaus suhteen eli Peter Laitiaisen. Miellyttävä kokemus oli myös se että hombu-dojolle astellessani ja sensei Ruokosalmen jälleen kerran tavatessani tunsin olevani erittäin tervetullut.
Aikoinaan edesmenneelle ystävälle annettu lupaus lähenee loppuaan eli saan kuin saankin lunastettua lupaukseni.

Tarinaa voisi jatkaa, mutta se ei ole nyt tarpeellista tässä yhteydessä, mutta saatan lohkaista jotakin jäätävää aina kun tulee oikea hetki ja – tilanne.

Kari Hakuli 2.dan -Kouvolan Taido-